Syksyisin runo on mielestäni Lauri Pohjanpään "Syksy", joka alkaa
"Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on. "
Siinä ei ole värihehkua, on ruskeaa, harmaata ja pellon kynnöksen mustaa. Mutta tuntuu riihen etäinen tuoksu. Onko syksykin paras maaseudulla? Ehkä muistelijoille, mutta koululaisena tein piirustustunnilla vesiväreillä kuvan syksyisestä Helsingistä. Siinä oli waltarimaista tumman asvaltin kimallusta kapeilla kaduilla, korkeita taloja, keltaisia valoja ikkunoissa. Haaveitteni kohde oli syksyinen Helsinki, jossa nyt elän.
Pidän syksystä. Laitan heti ensimmäisten syksyn merkkien ilmestyttyä ulko-ovellemme koristeen, jossa on kauniit intiaanimaissin syksyiset värit. Avaan tämän Syksyblogin.
Vanhan ajan syystunnelma syntyy William Cowperin mukaan näin:
"Kohenna tuli, sulje ikkunaluukut, vedä verhot eteen, siirrä sohva mukavasti, ja kun teekeitin porisee ja puhaltaa ilmaan sihisevän höyrypatsaan ja kun kupposet on kaadettu täyteen – rauhallinen ilta alkaa."
Nytkin pitää olla tulenloimua, takkatuli tai ainakin paljon kynttilöitä, kasa mieluisia lehtiä ja muutama hyvä kirja, joita saa tutkia sohvalla tai vuoteessa tyynyihin nojaten. On mukavaa lukea runoja sateen ropistessa. Olen lukenut tänään Elisabet Ahon kirjaa "Kartanon tiellä" ja tutustunut pienen pojan elämään sadan vuoden takaisessa suomalaisessa kylässä.
Mistä kartanosta kertoo Elisabet Aho?
